torstai 18. elokuuta 2016

Pitsijakkupuku käytössä



Meidän perhe sai kutsun Bodom-kauhuelokuvan ensi-iltaan. Eipä onneksi tarvinnut ihmetellä mitä laittaa päälle – tietenkin pitsijakkupuku, jonka keväällä ostin Kaivarin kanuunasta ja laitatin ompelijalla istuvaksi. Kyllä sinne olisi saanut mennä vähemmänkin juhlavana, mutta on hauska laittautua kun kerrankin voi. Eikä noita ensi-iltoja niin usein meikäläisen elämässä ole, että niihin suhtautuisi muuten kuin vilpittömällä innolla.

Sen verran jakkupukua piti vielä itse muokata, että käänsin pääntien liepeet auki – umpinainen pääntie ei vaan sovi minulle. Ompelin käänteet parilla pistolla paikalleen ja näin O-pääntiestä tuli V. Nappilenkki piti naamioida rintakorulla, siihen voisi toisella kertaa vaikka sujauttaa kukan!




Asustuksena oli beige käsilaukku, jota käytän arkisin kukkarona, beiget korkkarit ja pari korua. Nuo korkkarit on muuten ollut loistava ostos. On jo vuosia kun hankin ne, suht edullisesti vielä (olisko ollut jotain 60€), ja niiden ihmeellinen hyvä puoli on siinä, että ne sopivat lähes kaikkien juhlavaatteideni kanssa yhteen. Ei tarvii ikinä miettiä mitkä korkkarit laittaa juhliin.

Myös uutta beigeä kynsilakkaa Nudgesta.
Hups vihkisormus unohtui kuvasta!

Ostin jakkupuvun kanssa käytettäväksi vintagekaupasta mustan lasihelmirannekorun, mutta tulinkin sitten viime tingassa siihen tulokseen, että siitä pitää tehdäkin korvakorut. Ranteeseen kiedoin itse pari vuota sitten tekemäni kaulakorun. Oli näin ollen vissiin turha ostaa tuo rannekoru, vain kahden helmen lähteeksi, mutta kyllä Pikku Onnetar käyttää loput helmet jossain vaiheessa omiin askarteluihinsa.



Edustan sitä katsantokantaa jonka mielestä joka tilanteeseen pitää olla yksi vimpan päälle laitettu asukokonaisuus. Sama asu saa sitten esiintyä monesti, kunhan se vaan on juuri hyvä ja hieno (tietty asusteita voi vaihdella, mutta ei sekään ole välttämätöntä). Niin nyt on kokkarikokonaisuus koottuna! Kutsuja saa lähettää!

----


Sivumennen sanoen, suosittelen Nihtisillan kierrätyskeskuksen ilmaishuonetta! Sieltä löytää aivan ihmeellisen hyvää tavaraa. Viimeksi kun kävin Nihtisillassa palaveraamassa, ihan vain pikaisesti kurkistin ilmaishuoneeseen, ja sinne oli justiinsa minua varten tuotu kevyt syystakki. Kotimainen valmiste 70-luvulta, minimaalista taskun yhdessä kulmassa olevaa purkaumaa lukuunottamatta ehjä, ja juuri minun kokoani. Tiukkaan kudottu polyester-puuvillasekoite kestää pienen tihkun ja urheilullinen tyyli rimmaa hyvin sekä nahka- että kumisaappaiden kanssa yhteen. 0€, budjetti ei kärsi.

torstai 4. elokuuta 2016

Vaatteen loppuun kuluttaminen

 Pellavainen musta kynähame, pellava-T-paita 
ja blogistin tuhruinen peili.

On muuten todella hidasta kuluttaa oikeasti vaatteet loppuun. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ihmiskokeessa jossa koitan käyttää vaatteen puhki, nimenomaisesti mustan pellavahameen jonka ompelin 2013 ja jota olen käyttänyt sen jälkeen koko ajan, aivan sydäntalvi poislukien. Aluspaidat ja sukat on helppo kuluttaa puhki, mutta päällysvaate on haastavampi tapaus.

Korjattu halkion yläosa.

Halkion yläosaan tuli repeämä, korjasin sen tilkulla (kannattaa säästää vaatteen kankaasta korjauspaloja!). Lantion kohtan ilmestyi pieni reikä, parsin sen. Nyt helma alkaa olla rispaantunut, mutta kai senkin voisi kantata – tosin on kyseenalaista, kannattaako ostaa uutta kanttinauhaa enää näin pitkälle kulutettuun vaatteeseen. Mutta jostain vanhasta vaatteesta voisi leikata vinonauhaa, kierrätyskeskuksen ilmaislaareista kyllä löytyy jos ei omista varastoista. Käyttökelpoisuuden pidentämisen voi viedä varsin pitkälle, jos vaan on viitseliäs.

Loppuun käyttämistä vaikeuttaa se, että paljon käytetty vaate ei enää käy niin moneen tilanteeseen kuin parempikuntoinen – vaikka pellava on kauneimmillaan käytettynä, saumat ja helma alkavat näyttää varsin elähtäneiltä. Pellavahamettani voi kyllä käyttää lähikauppareissulla ja leikkipuistossa, mutta ei työasioissa eikä oikein tee mieli laittaa sitä keskikaupungillekaan. Loppupää loppuunkäyttöprosessissa siis venyy, kun käyttömahdollisuudet supistuvat. Olen jo joutunut hankkimaan uuden mustan kapean hameen parempaa käyttöä varten. Uusi tahtoo tässä nyt sanoa UFFista ostettua, ei siis upouutta, mutta minulle kuitenkin uusi.

Rispaantunut helma

Perinnetapa vaatteiden loppuunkäyttämiseen on viedä ne mökkivaatteiksi, mutta musta kynähame ei ole siellä oikein kotonaan ja kaikenlisäksi sekä mökillä, vanhempieni luona maalla että isoäitini maalla on jo huomattava varasto vaatteita – juuri sellaisia, joita ei kehtaa mihinkään lahjoittaa mutta joilla kumminkin on vielä elämää jäljellä. Tai sellaisia joita jostain syystä rakastaa, mutta ei voi/halua käyttää kaupunkioloissa.

Jossain vaiheessa  pitää vain päättää, että hameesta ei ole enää hameeksi, ja tehdä siitä vaikka rättejä. Mutta tähtään siihen, että silloin hame olisi jostain kohtaa todellakin puhki!

***

Luen muuten juuri Pasi Toiviaisen kirjaa Ilmastonmuutos nyt, ja olen vähällä tikahtua ahdistukseeni. Mitä tässä oikein osaisi tehdä? On hurjaa, että olen tähänasti saamieni tietojen perusteella vakuuttunut siitä, että ilmasto muuttuu tavalla, joka on vahingollinen lähes kaikille asioille joita pidän arvossa, mutta silti vaan tässä sitä eletään kesähamemietteiden, scifitapahtuman järjestämisen ja yleisen lapsiperhearjen pyörteessä tekemättä asialle yhtään mitään. En halua että lapseni ja hänen mahdolliset lapsensa joutuvat elämään maailmassa, joka on yhtäältä paahtunut korpuksi ja toisaalta liiasta märkyydestä mädäntynyt, mutta olen kovin avuton.

Syön juureksia, en syö lihaa, asun pienessä asunnossa, työmatkaa ei ole ja matkustan yleensä lomalle junalla (Ylen 7 päästövähennysvinkin listasta). Valistavia kirjoja kirjoittamalla voi vaikuttaa johonkin, mutta oma erikoisalani on varsin kapea. Pitäisi hankkia vankempi tieteellinen pohja, jotta voisi ensin arvioida ja sitten kirjoittaa juttuja asioist jotka vaikuttavat lisäävästi tai vähentävästi ilmastonmuutokseen. Jos nyt lähtisin opiskelemaan, valitsisin ympäristötieteet tai jonkin alan joka pohjustaa politiikkaan mukaan hyppäämistä.

Kukapa tietää, kenties paras onnistumiseni ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä on sukulaisten ja tuttavien motivointi junamatkailuun...

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Poetry and Spleen in Victorian Fashion / Kumu


Surupuvun hihassa kahta käsinnyplätyä pitsiä 
–tämä puku edustaa vissiin "puolisurua", koska siinä on valkoistakin.

Kävin Tallinnan Kumussa katsomassa näyttelyn viktoriaanisesta naistenmuodista, "Poetry and Spleen". Suosittelen kaikille joita pitsi ja rimssu kiinnostavat! Pääsee katsomaan hyvinkin läheltä pukuja, sillä suurin osa ei ole vitriineissä. Mahtaa olla stressaava duuni museovahdeilla, kun kaltaiseni tyypit haluavat nähdä joka neulanpiston ja pitsidetaljin senttien päästä ja tasapainoilevat lähelle päästäkseen yhdellä jalalla ja nenä melkein näyttelyesineissä kiinni...


Konetyllipohjalle applikoituja nyplättyjä kuvioita.

Koneellisen valmistuksen ja käsintekemisen yhdistely, joka tuolle kaudelle on niin leimallista, ilmeni näistä vaate-esimerkeistä hienosti. Esim. suuri osa pitsiasioista oli koneelliselle tyllipohjalle applikoituja käsinnyplättyjä tai -ommeltuja koristeaihioita.
Koristeellisuuden määrä oli huikea. Vaikka 1800-luvun vaatteet ovat olleet epäkäytännöllisiä, varmasti ahdistavia ja joka suhteessa vaivalloisia, sittenkin ne herättävät tietynlaisen kauneuskateuden. Sulilla, kirjonnoilla, nauhoilla ja pitseillä koristellut hatut varsinkin saivat huokailemaan kaihoisasti.

1800-luvun hienostonaiset ovat olleet varsin pieniä, 
ainakin näiden pukujen perusteella. Vyötärö on muovailtu 
tottakai korsetilla, mutta pituuskasvuun lienee vaikuttanut 
yksipuolinen ravinto ja liikunnan vähyys?

Vaatteiden infotekstit jättivät toivomisen varaa, osa oli itsestäänselvyyksiä ("Vihreä mekko jossa pitsikaulus"), osa puutteellisia ja osa suorastaan virheellisiä, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi täydellistä. Jos tämä näyttely joskus rantautuu Suomeen, haluaisin olla mukana kirjoittamassa tekstejä uusiksi. Lisäksi olisi ollut mahtavaa, jos mukana olisi ollut edes yksi miesten asu, sillä se olisi selventänyt sitä kontrastia joka miesten- ja naistenpuvuissa tuolloin oli.

Lisää nyplättyjä kuvioita konetyllipohjalla. 

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Hyvinvointia ilman kasvua

Kun kovasti vaikuttaa siltä, että tämänhetkinen maailman- ja talousjärjestys ei kykene motivoimaan esim. ilmastonmuutosta kunnollisesti hillitseviä tai globaalia epätasa-arvoa ratkaisevia toimia, niin olen aina löytäessäni lueskellut kirjoja, joissa mietitään mitä muita järjestelmiä voisi olla. Viimeksi käteen tarttui Tim Jacksonin Hyvinvointia ilman kasvua – rajallisen planeetan taloustiede.


 Hyvinvointi ilman kasvua kuulostaa minun korvaani oikein hyvältä. Itsehän en tarvitse yhtään enempää kuin minulla nyt on, kunhan vain voisin olla varma että henk. koht. taloustilanteeni jatkuisi vakaana siihen hetkeen asti jolloin asuntolaina on maksettu. Sen jälkeen sopii vähän heitelläkin, kun nyt aina saisi ruuan pöytään ja sähköä laitteisiin. Mutta jos nyt jotain olen muotisuunnittelijan aivoillani onnistunut taloudesta ymmärtämään, niin se on se että ilmeisestikin perustavanlaatuisella tavalla koko talous perustuu välttämättömään vaatimukseen siitä, että se kasvaa. Jos se ei kasva, niin sitten se taantuu tai peräti romahtaa, vakaata tasapainotilaa ei oikein pysty saavuttamaan. Tämä taas johtuu siitä, että raha ilmestyy maailmaan tyhjästä kun sitä lainataan, ja tähän kiinteästi liittyvä korko on seikka joka juuri kasvua vaatii.

 Näiden vakuuttavannäköisten kaavojen ohi tunnustan loikkineeni.

En Jacksonin kirjasta valitettavasti löytänyt selvää ratkaisua tai selostusta siitä mikä vaihtoehtoista talousmallia motivoi (ts. pitkäjänteisiin, tähänastista matalampiin tuotto-odotuksiin tyytyvää sijoittamista, jonka usein hoitelee valtio – suunnitelma sinänsä kuulostaa hyvältä mutta kuinka siihen on tarkoitus siirtyä??). Minkä lisäksi minussa herättää aina valtaisaa kiukkua senkaltainen kulutuskulttuurista valitteleva löpinä johon Jackson talousanalyysien lomassa tuon tuosta sortuu. Esim. "Kulutusyhteiskunnan materiaalinen pröystäily kuluttaa loppuun tärkeät luonnonvarat ja settaa ylitsepääsemättömän taakan planeetan ekosysteemeille" ja "Kuluttamisen kulttuuri on kehittynyt osittain keinona varjella kulutusvetoista talouden kasvua. Nykyisellään se kuitenkin edistää tuottamatonta statuskilpaa ja vahingoittaa ihmisten elämää sekä psyykkisesti että sosiaalisesti."

Uutuuksien shoppailu statuksen saavuttamiseksi on hänen näkemyksensä mukaan nykyisen konsumeristisn kulttuurin kivijalka, josta pitäisi päästä eroon keskittymällä henkisempiin mielenkiinnon kohteisiin kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, musiikki ja niin edelleen.  Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä. Mutta Jackson puhuu sietämättömän ärsyttävällä tavalla aina vain muista ihmisistä, onnettomista ostoskulttuurin uhreista, jotka vain haalivat kamaa saadakseen nostettua statustaan. En tiedä elänkö sitten jossain kuplassa, mutta minusta tuo statusjankutus on täysin väärä tulkinta ihmisten tavaroiden ja muiden hankintojen tarpeesta. Esim. lähtevätkö ihmiset ensisijaisesti lomailemaan ulkomaille statusta kohottaakseen vaiko siksi, että on ihanaa matkailla, olla uudessa ympäristössä ja vaikka uida lämpimässä meressä? Onko Jackson itse hankkinut kotiinsa tietokoneen statuskilpailun sumuttamana, vaiko siksi että kirjan kirjoittaminen vain kertakaikkiaan sujuu kätevämmin tietokoneella kuin sulkakynällä tai edes kirjoituskoneella? Ihmiskunta on vuosituhansia tullut toimeen ilman kännykkää, mutta nyt kun se on keksitty, niin siitä kieltäytyvä kertakaikkiaan vaan on erikoinen ja lähimmilleen hieman hankala tyyppi (tai erakko). Ehkä on ekologisesti mahdotonta, että koko monimiljardinen ihmiskunta hankkii jokainen ulkomaanmatkoja, tietokoneen ja kännykän, mutta miten vetää raja pröystäilyn ja sellaisen kuluttamisen väliin, joka vain ihan oikeasti tuntuu hyvältä eikä omassa elämässä yhtään liioittelulta? Ja kun kirjan kirjoittaja ilmiselvästi kuitenkin kuuluu siihen globaalisti katsoen varakkaaseen väkeen, jolle nuo asiat ovat taloudellisesti mahdoliisia, niin miten hän motivoi itsensä olemaan hankkimatta niitä, sikäli kuin noudattaa omia ohjeitaan? Olisipa mielenkiintoista tietää.

Voi tietysti olla, että toistaiseksi suhteellisen tasa-arvoisessa suomalaisessa ympäristössä statuskilpailu ei ole kovin merkittävää. Kirjassa kyllä käsitellään sitä, että suurten tuloerojen ja heikon turvaverkn yhteiskunnissa statuksen osoittaminen korostuu. Mutta oli miten oli, jos aletaan tuohon sävyyn moralisoida, niin silloin kyllä haluaisin kuulla miten kirjoittaja on itse ratkaissut nämä asiat omassa elämässään.

Kirjassa perustellaan kyllä erittäin vakuuttavasti se, että tämänhetkinen malli ei vain kertakaikkiaan ole kestävällä pohjalla, sillä kuten järkikin sanoo – mikään jatkuvasti kasvava systeemi ei voi loputtomasti perustua rajallisiin resursseihin. Ja kun ihmisiä tulee koko ajan lisää mutta planeetan resurssit eivät lisäänny eikä uusia elinkelpoisia planeettoja ole näköpiirissä... Ei mitään kevyintä kesäluettavaa, eräänlainen ahdistuspilvi siitä jälkeen jäi.

Kevyempinä uutisina voin ilmoittaa, että päädyin tekemään pitsitunikan (mm. Sonam Kapoorin pitsisarien aiheuttaman statuskilpailun aivopesemänä). Keskikesän pitsihöyrähdys, tuttu jo aiemmilta vuosilta...

Bollywoodnäyttelijätär Sonam Kapoor ja yksi hänen viehkoista pitsiasuistaan.

Niin ja Sonam Kapooriin päästyäni ei voi kuin ihmetellä kuinka samannäköinen on hänen yllään oleva pitsimekko merkiltä Self-portrait kuin se "reikäkolttu" joka Ruotsin Victorialla oli lapsensa ristiäisissä! Vertailkaa ja hämmästykää!!

Sonam Kapoor / Self-portrait


 Kruununprinsessa Victoria / By Malina

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Reissussa taas




Terveisiä kesälomareissulta Legolandiin. Reissussa oli kolme sukupolvea: vanhempani, minä&mieheni sekä Pikku Onnetar ja hänen serkkunsa. Minun innoitusestani matka tehtiin pintateitse vaikka Legoland on aivan lentokentän vieressä. Kun keikkuvassa x2000 Tukholma-Kööpenhamina-junassa lapset alkoivat oksennella ja seuraavaksi juna hajosi, idis ei tuntunut parhaalta, mutta en kadu mitään. Pikavisiitit Tukholmassa ja Kööpenhaminassa olivat kuitenkin hienoja ja ruotsalaisten pikkukaupunkien asemilla sekoilu just sopiva seikkailuelementti tälle porukalle.


Tukholmassa kerkisin käydä Fotografiska Museetissa, iso näyttely Greta Garbosta (ennustan 30-luvun tyylin buumia ensi vuonna) ja kuvallisesti hieno mutta moraalisesti ihmetystä herättävä näytely Afrikan suureläimistön tuhoutumisesta. Siinä siis oli tehty aidonkokoisia printtejä leijonista ja sarvikuonoista jne ja viety ne paikkoihin joissa kyseiset eläimet olivat aiemmin eläneet mutta jossa mokomat afrikkalaiset ovat kehdanneet rakentaa esim. taloja tms. Tietenkin monet kuvat olivat todella traagisia, esim. kaatopaikalla kuvatut, mutta jotenkin ikävä jälkimaku siitä jäi.

Kööpenhaminassa tapasin pari tanskalaista tekstiili-ihmistä, jotka organisoivat mielenkiintoista pohjoismaista projektia skottilaisen Makeworks-hankkeen hengessä. Toivottavasti keksimme hankkeelle jostain rahoituksen, sillä haluaisin sen toteutuvan! Idea on siis luoda nettisivu, joka yhdistää suunnittelijat ja valmistajat käytännönläheisellä tavalla. Homma aloitetaan vaatetus- ja tekstiiliteollisuudesta, koska se on projektissa mukana olijoille läheisin, mutta tarkoitus on laajentaa muillekin aloille. Tarkoitus on siis promota paikallista/pohjoismaista valmistusta, etti vahingossa tiedon ja yhteyksien puutteesta lähdetä valmistuttamaan kaukomaille vaikka lähempänä olisi kapasiteettia.

Legoland oli juuri sitä mitä lapset toivoivatkin, siis onnistunut homma. Ninjago- ja Friends-tunnarit jäivät soimaan päähän, vaikka alueella ei ollut kattavaa taustamusiikkia. Lego-ostelu ei mitenkään lähtenyt lapasesta, eikä Pikku Onnetar äitynyt edes mankumaan.

Naputtelen tätä Malmö-Tukholma-junassa, SJ tarjoaa netin. Sähkötöpseli löytyy istuinten välistä alhaalta!

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Vaatekierrätyksestä vielä

 Se on "koitan-elää-kuten-saarnaan"-Saramäen kolmasti 
samasta kohtaa parsittu sukka, joka tässä poseeraa.

Paasaukseeni H&M:n tekstiilikierrätyksen vioista tuli mielenkiintoinen kommentti, jossa arveltiin kirppisten innostavan ihmisiä ostelemaan tarpeetonta vaatetta (koska ne "voi viedä kirppikselle jos ei tulekaan käyttöä", tiedätte varmaan ajatusmallin) enemmän kuin H&M keräyksen.

Lupasin selvitellä asiaa parhaani mukaan. Ihmisten motivaatioista ym päänsisäisistä jutuista on tietenkin vaikea saada tarkkaa selkoa, mutta ainakin on mahdollista selvittää, miten vaatteista hankkiudutaan eroon. Luin lähteeksi Suomen ympäristökeskuksen työpaperin aiheesta Suomen tekstiilivirta vuonna 2012 ja olin sitten yhteydessä sen kirjoittaneeseen Kristiina Aaltoon. Hän linkkasi vielä luettavaksi kirjoittamansa tutkimuksen Kuluttajien halukkuus ja toimintatavat tekstiilien kierrätyksessä.

Kuluttajien halukkuus... -kyselytutkimuksessa on otettava huomioon, että valtaosa kyselyyn vastanneista oli oman ilmoituksensa mukaan kiinnostuneita tekstiilien hyötykäytöstä. Hyvin motivoitunutta porukkaa siis.

Kristiina Aalto antoi sähköpostitse karkean arvion: "Keväällä 2013 TEXJÄTE-hankkeessa tekemäni kuluttajakyselyn perusteella voisi ehkä arvioida, että noin puolet siitä määrästä, joka lahjoitetaan hyväntekeväisyysjärjestöille, siirtyy suoraan toisille kotitalouksille". Tätä ei siis pidä nyt ottaa minään juurta jaksain selvitettynä numeraalina vaan mittakaavan osoittajana. Enemmän siis annetaan keräyksiin kuin myydään kirppiksillä. Mikä ei liene ihme, koska vaate tuntuu liikkuvan aika heikosti kirppiksillä, ainakin tälläistä on kuulunut – tutkimusta en ole aiheesta löytänyt. Toisaalta käytettyjen lastenvaatteiden myynti on jo alkanut vaikuttaa uusien lastenvaatteiden myyntiä vähentävästi, riippuu siis vaatetyypistä vaihtaako se hanakasti omistajaa vaiko ei.

"Kukin suomalainen hankki uusia tekstiilejä keskimäärin 13,2 kiloa, josta vaatteita oli 8,1 kiloa", kertoo Työpaperi... ja Kuluttajien halukkuus antaa lisätiedon "Kaikissa Pohjoismaissa kuluttajat hankkivat uusien vaatteiden lisäksi vuosittain vajaan kilon verran käytettyjä vaatteita". Vuoden 2012 tekstiilivirtalaskelman mukaan kuluttajilta menee vuodessa 16,4 milj. kg hyväntekeväisyysjärjestöille eli kolmisen kiloa per asukas. Käytettyjen vaatteiden osuutta ostetusta hiukan yli kahdeksasta kilosta olisi järkevä nostaa, jos kokonaishankintmäärää ei saada laskemaan. Kiinostavaa on nähdä, miten Zadaa ym. teknologiset ratkaisut asiaan vaikuttavat. Omalta kohdalta käytettyjen vaatteiden hankinnassa esteenä on se, että niitä on vaikea löytää juuri sellaisena kuin haluaa juuri silloin kun tarve sattuu kohdalle. Tosin ei uusiakaan vaatteita ole kovin helppoa löytää juuri omilla spekseillä.


Tekstiilijätteen kohtalosta Kristiina Aalto kirjoittaa Kuluttajien halukkuus -rapotissa: "Jätteiden vähentämiseksi kaikkien tekstiilien keräystä olisi laajennettava ja tehostettava, mutta samaan aikaan tulisi kehittää myös lajittelua ja kierrätysteknologioita. Ehdotuksina ovat olleet muun muassa yhteispohjoismainen lajittelulaitos ja tuottajavastuujärjestelmä. Jotta kierrätys olisi mielekästä, kierrätystuotteille on myös oltava kysyntää." Tämä on järkevä näkökulma Ympäristökeskukselle, jonka toimialaan kuuluu kierrätysinfrastruktuurin suunnittelu ym. Mutta jos kuluttaja antautuu ajattelemaan samalla tavalla, hän siirtää vastuun tekstiilijätteestä pois siltä taholta, joka pystyy vaikuttamaan sen syntyyn – eli itseltään. Tekstiilijätteen käsittelijät ovat sitten aivan eri porukkaa, ja tsemppiä heille, mutta kukin hoitakoon oman tonttinsa. Kuluttajan tontti on selvittää mitä vaatteita tosiaan tarvitsee, hankkia ne niin hyvälaatuisina kuin kykenee ja huoltaa niitä asiallisesti. Tekstiilijätteen kohdalla erityisesti on aihetta vaikuttaa jäteongelmaan jo ennen kuin se on jätettä, koska järkiperäinen kierrätys on niin vaikeasti järjestettävissä (toisin kuin esim. metallin tai lasin kohdalla). 

Tekstiilijätteelle mietitään tällä hetkellä todella tarmokkaasti erilaisia käyttökohteita. Mihin hiivattiin tätä jatkuvasti lisääntyvää muhnua oikein voisi tunkea, ettei sitä tarvitsisi laittaa kaatikselle tai polttoon? Ideoikaa! Miettikää!! Innovoikaa! Voisiko sitä upottaa vaikka tienpohjaan? Varmaan voi, ja silloin se ei joudu kaatopaikalle, mutta on todella epätehokasta ja luonnonvarojen hukkakäyttöä valmistaa valtavalla vaivalla vaate täytemateriaaliksi tienpohjaan. Esim. öljynporaus, öljyn prosessointi tekokuiduksi, sen vaatimat lisä- ja apuaineet, langan kehruu, väriaineet, jne jne... kaikki tämä on uskomattoman kallis (luonnon näkökulmasta) projekti. Tienpohjaksi joutuminen ei mitenkään lunasta niitä panoksia, jotka vaatteeseen on valmistuksessa investoitu. Tekstiilistä pitäisi saada irti huomattavan paljon käyttöä ennenkuin se on fiksua tunkea johonkin täytteeksi, eikä täytteeksi päätyminen ole todellakaan mikään ekologinen synninpäästö.

Ratkaisu tekstiilijäteongelmaan lepää ennenkaikkea jätteen määrän vähentämisessä ts. ylivirittyneen kulutuksen kohtuullistamisessa. Miettikää nyt ruokaakin: sen voi kierrättää paljon paremmin kuin tekstiilin, 100% mullaksi, mutta silti ruuan haaskaantumista pidetään merkittävänä ympäristöongelmana. Jäteruuasta tulee mieleen ensimmäisenä "ostan sen minkä syön, syön sen minkä ostan" ja "100 reseptiä jämistä" tms. – ei "Älä enää huolehdi ylijäämäruokasi kohtalosta!  Keräämme käyttämättä jääneen ruuan ja teemme siitä multaa, tuo siis tänne ylijääneet juustonkannikkasi niin annamme sinulle alennuskupungin jotta voit ostaa lisää juustoa! ".

Kristiina Aalto tiivistää asian näin: "Tekstiilijätteen vähentämistä edistäisi ennen  kaikkea se,  että  kuluttajat hankkisivat vain  kohtuullisen määrän kestäviä  vaatteita  ja  kodintekstiilejä  ja  käyttäisivät niitä  pitkään.  Vaatteiden  pitkä  käyttöikä puolestaan edellyttää kestäviä laadukkaita vaatteita, joita kuluttajien on yhä vaikeampi tunnistaa ja löytää."

Nii-in! Laatutakuu tai vastaava järjestelmä voisi olla ratkaisu tekstiilijätteen vähentämiseen.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Kevätretki Genovaan

 Mentiin tossa 10 vuotta sitten miehen kanssa naimisiin. Ihan siinä samantien ajateltiin, että kymmenvuotishääpäivämatkalle lähdetään Japaniin (koska tavallaan on Japanin vika, että menimme juuri silloin naimisiin eikä myöhemmin: piti olla naimisissa vähintään vuosi, että sai anoa vaihto-opiskelijan puolisolle viisumia). No nyt ei kumminkaan sitten rahat riittäneet niin pitkälle, kun ostettiin asunto ja sitä on remontoitu. Mutta ei toisaalta huvittanut viettä tätä merkkipäivää kotosalla kaapinreunuslistoja maalaillen. Päätimme sitten viime tingassa lähteä maistamaan pestoa Genovaan ja tarkistamaan, onko Sveitsi sen näköinen kuin matkailujulisteissa (jännityksen kasaantumisen välttämiseksi: on).


Pintamatkailimme tavalliseen tapaamme: Finnlinesillä Saksaan, siitä eteenpäin junalla. Tällä kertaa jätin junalippujen hankkimisen matkatoimiston huoleksi, mikä oli todella helppoa ja kätevää ja kätevyydessään addiktiivista. Käytin junamatkailuun erikoistunutta saksalaista Kopfbahnhof -matkatoimistoa, jonka kanssa kommunikoin englanniksi säköpostilla. He mm. kaivoivat esiin viimeiset kolme petipaikkaa Hampuri-Zürich yöjunaan äitienpäivän yönä, joita en itse ikinä olisi bahn.comin sokkeloista bongannut. Voin suositella lämpimästi, jos ei nimenomaisesti rakasta junasivujen läpikahlaamista parhaiden diilien toivossa.

Äitienpäivänä koko Saksa tuntuu liikkuvan paikasta toiseen ja yöpyvän hotellissa, hyvä kun löytyi yksi vapaa huone Lyypekistä. Pitää ottaa jatkossa huomioon!

Zurichin jätimme väliin ja junailimme suoraan Chur-nimiseen pikkukaupunkiin Alppien katveessa. Siinäpä soma ja symppis pikkupaikka! Ja Sveitsi tosiaan näyttää junan ikkunasta hämmästyttävästi juuri siltä, miltä sen arveleekin näyttävän. Sininen taivas, vihreä niitty, lumihuippuinen alppi, lehmiä. Ainoana särönä on, että sveitsiläiset tuntuvat nauttivan sinne tänne ripoteltujen rumien betonikuutioden rakentelusta, tai sitten ihan tavallinen nykyarkkitehtuuri vain näyttää valokuvauksellisten maisemien rinnalla rumemmalta kuin muutoin. Harmittelen, etten ehtinyt kuvata junan ikkunasta näkemääni brutalistista betonikolossia, jonka seinässä luki BETON ZUKUNFT.

Kävin, kun kerran Sveitsiin olin hankkiutunut, st. Gallenin pitsi- ja tekstiilimuseossa. Siitä pitää varmaan kirjoittaa oma postauksensa.
Vinkkinä kaikille Sveitsiin varsinkin Saksan kautta matkaaville: sveitsiläisiä junalippuja saa heidän omaa junayhtiötään edullisemmin Deutsche Bahnin kautta. Sveitsi on sen verran kallis maa, että rahat kannattaa säästää sieltä mistä kykenee. Mm. Bernina Express -säästövinkin löysin mainiolta Seat61-junamatkailusivulta.

Churista lähtee Bernina Express, Alppien yli ja osin läpi kulkeva maisemajunalinja, joka oli yksi matkan pääkohteista. Alppien ylityspäivänä satoi, mikä ei ollut maisemien kannalta ollenkaan huono juttu. Sadepilvet leijuivat vuorten puolivälin tienoilla ja valuivat upeannäköisesti laaksoihin. Vuorien välissä ajelehti pilvilauttoja, välistä oli meno kuin fantasiahevilevyn kansikuvassa. Tarpeeksi korkealla sade muuttui lumisateeksi ja korkeimmalla seisakkeella juna pysähtyi siksi aikaa, että matkustajat saivat heittää lumipalloja.



Vietimme yhden yön Italian puolella Tiranossa, ei mikään mieleenpainuva paikka. Sen sijaan Genovasta tuli yksi lempikaupungeistani. Euroopan pimitetty helmi! Suosittelen lämpimästi! Genova nousee suoraan satamasta vuorenrinteeseen, kaupungin tyypillisin piirre ovat huikeat korkeusvaihtelut. Vanhan kaupungin pienen pikkuruiset mutkittelevat kujat olivat suunnistushaaste – karttoihin ne eivät kaikki meinanneet millään mahtua, mutta nousemalla ylämäkeen päätyi yleensä lopulta aina airbnb-kämppämme kulmille. Olimme osuneet vuokraamaan asunnon ihan mielettömien museo-renessanssipalatsien kulmalta, ja niissä ei tarvinnut tunkuilla väenahdistuksessa (toisin kuin esim. Firenzessä, jossa ei-turistisesonkinakin oli väentiheys kuuluisammilla paikoilla kuin moshpitissä). Palazzo Realessa, joka edusti Versailles-tyylilajia peilisaleineen, seinämaalauksineen ja ylenpalttisine kultakikkuroineen, kujeskelimme näkemättä ketään muita vierailijoita!



Ruoka oli italialaiseen tapaan huippuhyvää, tosin ei mitenkään erikoisen halpaa, lähes Suomen hintatasossa. Kaikenlaiset herkut ja jäätelö olivat kyllä kovin edullisia ja huumaavan maukkaita.



Viiden Genova-päivän jälkeen koitti matkan haasteellisin ja seikkailullisin osuus: 24 tunnissa Välimeren rannalta Itämeren rannalle. Astuimme aamukahdeksalta Milanoon menevään junaan Genovassa. Perillä vaihdoimme Tiranon junaan. Siellä ehti juuri syödä lounaspitsan. Sitten takaisin alppien yli samaa reittiä kuin tultiinkin, tällä kertaa auringonpaisteessa. Churista Zürichiin, jonka valtavalta asemalta löytyi ruokapaikaksi hampurilaisketjurafla. Pikku Onnetar piristi zürichilaisia pitämällä odotustilassa hatunheittely- ja tanssishowta. On kyllä mieletön tuuri, että on saanut noin matkamyönteisen lapsen, tälläisistä maratonmatkoista ei olisi mitään iloa jos lapsi ei nauttisi niistä yhtä paljon kuin vanhemmat.
Zürichissä nousimme yöjunaan, ja aamulla heräsimme Hampurissa. Jännitystä tässä aiheutti se, että jos yksikin junalinkki olisi ollut myöhässä, olisi koko homma sortunut... mutta kaikki oli vallan täsmällistä eikä mitään ongelmia ilmennyt.

Laivailimme kotiin tuttuun tapaan Finnlinesillä, jonka kyydissä oli enemmän matkustajia kuin olen koskaan ennen nähnyt. Laivakotiinpaluun erinomainen puoli on se, että aktiivikaupunkiloman jälkeen usein koittava tunne "olipa hauskaa, mutta nyt tarvitsisin lepoloman" hoituu puolentoista vuorokauden laivaretriitissä. Finnlinesin laivoilla ei ole liikaa virikkeitä, toiminta keskittyy aterioihin, lukemiseen ja horisontin tuijottamiseen.

Kaikin puolin ihanan matkan hurmaava piste i:n päälle oli paluu kesäiseen Suomeen, Helsinki oikein parhaimmillaan!